Supernovia kiittäkäämme!

Lawrence Kraussin loistavasta esityksestä "A Universe From Nothing":

The amazing thing is that every atom in your body came from a star that exploded. And the atoms in your left hand probably came from a different star than [the atoms in] your right hand. It really is the most poetic thing I know about physics. You are all stardust. You couldn't be here if the stars hadn't exploded because the elements carbon, nitrogen, oxygen iron... all the things that matter ... were created at the beginning of time. They were created in the nuclear furnaces of stars and the only way they could get in to your body is if the stars were kind enough to explode. So forget Jesus -- the stars died so that you could be here today.

Kitarapornoa

Miltei jokaisen itseään kunnioittavan kitaranörtin pantheonin ylijumaliin kuuluu Steve Vai. Tämä Frank Zappan entinen stunttikitaristi, jonka Zappa aikoinaan hankki soittamaan biisiensä "mahdottomia kitaraosuuksia", soittaa taidolla ja tyylillä, johon kukaan tavallinen kuolevainen ei pysty (katsokaa vaikka Tender Surrender -biisin n. kohdasta 3:00 lähtevää legato/tapping-osuutta).



Guthrie Govanin nimen kuulee yhä useammin kitaraenthusiastin huulilta. Vuoden 2006 debyyttilevy "Erotic Cakes" oli vakuuttava taidonnäyte, ja hän on kitaramaailman nousevia tähtiä. Ohessa liveversio albumin yhdestä helmistä:



Petteri Sariola näyttää, että näinkin voi kitaraa soittaa:



Edellä olevien herrojen häikäisevän soiton aiheuttaman sielullisen kiihtymystilan voi tyynnyttää nauttimalla Pat Methenyn kitarastaan loihtimaa rauhaisaa jazzharmonista kauneutta:

Pohdintaa rikosvastuusta ja vapaasta tahdosta

Italiassa murhamiehen tuomiota on lyhennetty sillä perusteella, että tekijällä on geenivariantti, joka altistaa aggressiiviseen käytökseen. Kyseessä on nähtävästi matala-aktiivinen MAOA-geenin muoto eli pahamaineinen "soturigeeni".

Nähdäkseni lievennyksen taustalla on se ongelmallinen käsitys, että tekijä tulisi tuomita vapaasta tahdosta seuraavan moraalisen vastuun perusteella. Käsitys on mielestäni ongelmallinen etenkin sen vuoksi, että oletus vapaan tahdon olemassaolosta on mitä ilmeisimmin virheellinen. Tapauksen kohdalla ollaan ilmeisesti ajateltu, että jos spesifiseen rikostekoon johtaneessa kausaatioketjussa eräs lenkki on geeneistä johtuva käyttäytymisalttius, tekijä ei "heikentyneen vapaan tahdon" vuoksi voi olla teostaan täysin moraalisessa vastuussa. Jos tätä ajattelumallia jatketaan pidemmälle, huomataan, että kaikkeen ihmisen käyttäytymiseen voidaan samalla tavalla löytää geneettinen alttius -- rikosteko ei poikkea mitenkään vaikka jäätelön ostamisesta. Ihmisen makumieltymyksetkin ovat osaltaan geenien määräämiä. Geenit ja ympäristö toimivat aina monimutkaisessa vuorovaikutussuhteessa keskenään, joten miksi vuorovaikutuksen toinen osapuoli -- tässä tapauksessa perimä -- tulisi nostaa toista tärkeämmäksi? Kaiketi yhtä lailla voitaisiin syyttää huonoa kasvatusta, traumaattista lapsuutta tai jopa proksimaattisempiakin ympäristötekijöitä (esim. kurja sää). [Samaisen MAOA-geenivariantin kohdalla on huomattu, että se herkistää kaltoin kohdeltuja lapsia kehittymään antisosiaalisiksi. Ympäristöärsyke on siis todistetusti yhtä olennainen kuin geneettinen alttius, mikä ei sinänsä ole yllättävää.]


Kyky toimia vapaan tahdon mukaan lienee verrattavissa paroni von Münchausenin temppuun nostaa itsensä suosta saapaslenkeistään. Ei ole olemassa mitään fysiikasta riippumatonta henkiainesta, joka pystyy liikuttamaan atomeja; vain atomit liikuttavat toisia atomeja. Tajunnansisältömme syntyvät puhtaasti fysikaalisten vuorovaikutusten seurauksena, emmekä voi mystisen "minuutemme" avulla nousta näiden vuorovaikutusten yläpuolelle. "Minuus" ja sen vapaan tahdon tunne on illuusio, joka emergoituu näiden lukemattomien takaisin kytkettyjen vuorovaikutusten kaoottisuudesta. Emme voi olla "itsemme determinoimia"(causa sui) saatika sattuman herroja -- päässämme ei asu pikkujumalia. Kaikki on lopulta sattuman ja välttämättömyyden tanssia, ja olemme kaikki perimmäisessä mielessä syyttömiä ja syyntakeettomia. Vastuu on ankarassa mielessä tyhjä käsite.

Mielestäni rikosseuraamusten tarkoituksena tulisi olla ihmisen käyttäytymisen ohjaaminen siten, että rikoskäyttäytyminen loppuisi, ei varsinaisesti moralistissävyinen rankaiseminen, joka on usein hyvin tehotonta. Moralistisesta rankaisemisesta on kuitenkin vaikea luopua, sillä se tyydyttää luontaisia moraalitunteitamme, joita on vaikea pistää järjen ikeen alle. (Mieleeni tulee Nietzschen aforismi: "'Rangaistuksen tarkoituksena on parantaa sitä, joka rankaisee' - tämä rangaistuksen puoltajien viimeinen turvapaikka.") Rikoskäyttäytyminen tulisi nähdä ikään kuin yhteiskunnallisena tai/ja yksilökohtaisena "sairautena", joka kaipaa parantamista. Näin ei tarvita moraalisen vastuun käsitettä, vaan vastuu tulee siitä, että olemme sosiaalisina eläiminä osa yhteiskuntaa ja sen pelisääntöjä. Epätoivuttu käytös yritetään neutraloida oli toimija syyntakeeton tai ei; vika pitää korjata riippumatta kuka siitä on vastuussa. Eiväthän syyntakeettomat murhaajat pääse nytkään vapaalla jalalla liikkumaan, heidät vain teljetään erilaiseen laitokseen ja heille annetaan jonkinlaista hoitoa.

Evoluutioteoria ja naistutkimus

Minulle on muodostunut feministisestä naistutkimuksesta varsin ankea kuva: se on postmodenristisella hötöllä ryyditetyn ideologian ja vahvan sosiaalikonstuktionismin("sosiaalikreationismin") saastuttama hömppäala. Kesällä lukemani Tammisalo & Niemelän poleeminen Keisarinnan uudet (v)aatteet -pamfletti toimi jonkinlaisena silmienavaajana, vaikka jo aikaisemmin olin ihmetellyt feminististen ajattelijoiden omituisia näkemyksiä mm. tieteestä. Miten joku voi vakavissaan väittää, kuten feministifilosofi Luce Irigaray, että E=mc^2 on "sukupuolittunut yhtälö" tai että Darwinin teoria seksuaalivalinnasta on "elitistinen heteromiesnarratiivi, jossa ideaalisiksi ymmärretyt sukupuolisuhteet on luonnollistettu projisoimalla ne eläinmaailmaan", kuten naistutkija Tuula Juvonen esittää?

Jos naistutkijoiden maailmankuva on näin löyhästi kiinni faktatiedossa, miten se palvelee heidän sinänsä jaloa päämääränsä saavuttaa sukupuolten välinen tasa-arvo (olettaen että se todella on kaikkien feministien tavoitteena)? Voiko maailmaa ylimalkaan muuttaa paremmaksi paikaksi, jos maailmaa koskevat käsitykset ovat virheellisiä? Ruotsalainen sosiaalitieteilijä Helen Lindberg on kritisoinut feministisiä teorioita siitä, ettei niistä ole juuri apua yhteiskunnan kehittämisessä ja empirian selittämisessä. Hänen mukaansa hämärät ja ideologisesti värittyneen kuvan todellisuudesta tarjoavat feministiset teoriat vain haittaavat tasa-arvotaistelua.

Olen toki pohtinut, kuinka kattava ja totuudenmukainen käsitykseni naistutkimuksesta lopulta on, mutta valitettavasti aiheita muuttaa käsitystäni ei ole liioin ilmaantunut. Törmäsin kuitenkin hiljattain valonpilkahduksen yleisen synkeyden keskelle luovaan esimerkkiin, jossa naistutkimukseen pyritään ajamaan evoluutioteoreettista näkökulmaa. Tavallisemminhan naistutkimuksessa on esiintynyt -- kenties alan yleisestä tiedekaunasta kumpuavaa -- biologisten selitysten ohittamista. Evoluutioteorian puolestapuhujana toimii naistutkimuksen ja sosiaalipolitiikan dosentti Anna Rotkirch, jonka ajattelu on saanut vaikutteita sosiobiologian uranuurtajana ja feministinä tunnetulta kädellistutkija Sarah Hrdyltä. Artikkeli, jossa tähän erikoiseen feminismin muotoon törmäsin on Miten sosiologinen tieto kohtaa evoluutioteorian?, jossa Rotkirch kirjoittaa:

Artikkelissani "Naturligtvis" (Rotkirch 2003a) yritin argumentoida evoluutioteorian käytön puolesta feministisessä tutkimuksessa. Kritisoin ensin sitä tapaa, jolla toisaalta minimoidaan teoreettiset vaatimukset edellä kuvatulla tavalla ja toisaalta esitetään vahvoja väittämiä "sosiaalisen" ylivoimaisuudesta ja selitysvoimasta. Esimerkiksi naistutkimuksen kurssikirjassa Paula Nicolson (1997, 383) väittää, että puhe äitiysvaistosta, joka rakentuisi "kahdelle halulle: saada lapsia ja huolehtia niistä", on "sosiaalisesti rakennettu myytti" jolla ei ole mitään tekemistä oikeiden äitien elämän kanssa. Nicolson ei viittaa minkäänlaisiin tutkimuksiin, joissa eriteltäisiin mahdollisten myötäsyntyisten taipumusten osallisuutta äitien toimintoihin. Jos Nicolson olisi tutustunut evoluutioteoriaan, hän olisi voinut havaita, että halu saada lapsia ei välttämättä ole myötäsyntyinen mutta että halu huolehtia lapsista on vahvasti geneettisesti välittynyt (Hrdy 1999). Tämän kritiikin lisäksi esitin, että Sarah Hrdyn tarjoama sosiaalista tilannetta ja asemaa, elämänkaarta ja vanhemmuuden ristiriitoja käsittelevä äitiyden teoria sopisi hyvin feminististen tutkijoiden tarkoituksiin.

Ehkäpä evoluutioteoreettiset näkökohdat huomioon ottava naistutkimus olisi nykyistä terveemmällä, s.o tieteellisemmällä ja objektiivisemmalla, pohjalla. Näin feminismi saattaisi lähestyä paremmin siitä usein esitettyä määritelmää sukupuolten tasa-arvoon pyrkivänä aatteena; nykyisellään feminismi nähdäkseni näyttäytyy lähinnä naisten tasa-arvoa ajavana ja toisinaan jopa misandrisia piirteitä omaavana liikkeenä, eikä huomioi riittävästi sitä, että myös miehet kärsivät tasa-arvo-ongelmista ja ahtaista sukupuolirooleista. On hieman hassua, että nais- ja miesasialiike väittävät kumpikin pyrkivänsä samaan päämäärään, eli sukupuolten väliseen tasa-arvoon, mutta yhteistä säveltä kollaboraation aikaansaamiseksi ei tunnu löytyvän. Mistä siis kiikastaa? Kenties eräs tekijä voisi olla nimenomaan yhteisen teorian puuttuminen. Rotkirch kirjoittaa, miten hänen "sosiobiologinen heräämisensä" sai hänet tarkastelemaan Neuvostoliiton romahtamisen vaikutusta seksuaalikäyttäytymiseen käsittelevän väitöskirjansa tuloksia uudesta näkökulmasta tavalla, joka naistutkijalle epätyypillisesti antaa myös miesten ongelmille arvoa:

Triversin vanhempien investoinnin teorian pohjalta voi ennustaa, että sellaisissa yhteisöissä, missä resurssit jakautuvat epätasaisesti, miesten välinen kilpailu kiristyy. Jollain miehillä on esimerkiksi paljon rahaa ja valtaa, ja toiset jäävät täysin ilman niitä. Heteroseksuaalisen valinnan tekevät naaraat suosivat niitä miehiä, joilla on resursseja, ja siksi yhteiskunnan yleinen parisuhdemalli lähenee polygyniaa.

Tämän mallin perusteella minulle ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä, että Venäjän siirtyessä kapitalismiin miehet sekä voittivat että hävisivät. Jälkisosialistista Venäjää johtivat vanhan puolue-eliitin ja uuden kapitalismin rikastuttamat miehet. Samalla juuri miesten sairaus- ja kuolleisuusluvut ovat maailmanennätyksellisen huonoja, jos laskee pois varsinaista sotaa käyvät maat. En ole kuitenkaan nähnyt, että kukaan tutkija olisi olettanut näin käyvän; päinvastoin monet, minä mukaan lukien, olettivat naisten kärsivän kaikkein eniten. Päädyin itseäni yllättävään lopputulokseen, kun väitöskirjassani huomasin, että miesten asemaan liittyi selkeämpiä murroskohtia kuin naisten. Vanhemmuusinvestoinnin käsitteen avulla näitä kehityssuuntia olisi jopa voinut ennakoida: sosialismin romahdettua miesten välinen kilpailu kärjistyi taloudellisten ja sosiaalisten erojen kasvaessa, eikä "pehmo-isillä" ollut sosiaalista tilausta. Isyys ja hoivaava mieheys eivät ole kuuluneet uuden venäläisen miehen rooliin.

En kuitenkaan usko, että muutosta on ihan piakkoin tulossa. Kuten Rotkirch kirjoittaa, evoluutioteoria ei sovi sosiaalitutkimuksen relativistisiin ja vahvasti politisoituneisiin tiedenäkemyksiin. Evoluutiobiologia edustaa monelle moraalisesti arvelluttavaa "pahaa tietoa". Todellisuus halutaan nähdä väkisin omien toiveiden mukaisesti. Ehkä jollain lailla kuvaava on Rotkirchin kertomus:

Pidin syksyllä 2003 naistutkimuksen johdantokurssin, jossa sukupuolijärjestelmien teorian kohdalla esitin Yvonne Hirdmanin (2002) periaatteen siitä, että miehet ovat useimmilla alueilla naisia paremmassa asemassa. Periaate sopii hyvin yhteen evoluutioteorian kanssa (ks. Smuts 1995). Kerroin Margaret Meadin väittäneen aikoinaan tutkimuksessaan, että yhdellä etelämeren saarella asiat olivatkin päinvastoin: sukupuoliroolit olivat kääntyneet päälaelleen, ja naiset olivat miehiä paremmassa asemassa. Mainitsin selkeästi, että Meadin tutkimus on nyt osoitettu vääräksi ja että mikään empiirinen tutkimus ei toistaiseksi ole kaatanut Hirdmanin hypoteesia. Suureksi hämmästyksekseni huomasin, että luentopäiväkirjoissa opiskelijat mainitsivat vain, että Meadin teoriaa on epäilty ja kritisoitu. Jotkut myös kirjoittivat, miten ahdistavalta tämä tieto tuntui -- eikö missään ole olemassa parempaa maailmaa? Kukaan ei kuitenkaan kirjoittanut asiasta niin kuin sen olin toistuvasti tunnilla esittänyt, eli että väite on kestämätön.

Tulkinta kyynisyydestä

"Kyynisyys on ainoa muoto, jossa alhaiset sielut hipovat sitä, mikä on rehellisyyttä" -- Nietzsche

Kyynikko on säälimättömän, suorastaan epäinhimillisen, rehellinen henkilö. Hän on omistautunut riisumaan maailman kaikesta sitä verhoavasta ylevien kuvitelmien hunnutuksesta, näkemään totuuden edessään ilkialastomana. Vaikka hän saattaa väittää tekevänsä sitä pyyteettömän totuudenrakastajan jaloista motiiveista, todellisuudessa kyynikkoa kuitenkin kiihottaa ja vaivaa ajatus, että totuudessa paljaimmillaan on jotain häpeällistä ja säädytöntä, kuten alastomuudessa yleensä.

Kyynikon ivallisuus sitä ihmisainesta kohtaan, joka kuvittelee omaavansa hienoja ajatuksia Totuudesta, Hyvyydestä ja Kauneudesta, juontanee juurensa raskaasti koettuun pettymykseen siitä, että maailma ei osoittautunut olevan kyynikon korkeiden standardien mukainen. Hän kieltää kaiken arvon, koska maailma ei ankaran totuuden valossa käy yksiin hänen ylevien toiveidensa kanssa. Kyynikon armottoman realismin ja jäyhän illuusiottomuuden takana onkin usein -- hieman paradoksaalisesti -- pettynyt idealisti ja romantikko, joka on erehtynyt ottamaan totuuden liian vakavasti. Hänellä on tavallaan ollut luonnettaan suuremmat periaatteet.

Kyynisyys on usein entisen kaunosielun kaunainen tapa asennoitua hänet pettäneeseen todellisuuteen, ainoa hänen luonteelleen soveltuva tapa olla rehellinen kehnossa maailmassamme. Ja onhan kyynisyydessä omat nautintonsakin: kaiken paljastavasta, naamiotriisuvasta perspektiivistä syntyvä älyllinen ylemmyydentunne ja tämän oikeuttama toisten naiiville typeryydelle ilkkuminen, joka suo pienen vallanhuuman. Kenties ilman näitä kyynikon kurja elämä olisi täysin sietämätöntä.

Hymni naturalismille

Kenties tätä voisi pitää eräänlaisena ateistin/naturalistin virtenä, ateistisen (lähes uskonnollisen) biofilian ylistyslauluna.

Hienosti toteutettu video ja biisi, ei voi muuta sanoa.

Kuinka aivot luo todellisuuden

Supertietokoneen avulla voidaan testata tietoisuusteorioita simuloimalla aivojen toimintaa neuroni neuronilta. Näin voidaan saada, mahdollisesti jo lähitulevaisuudessa, selville miten tietoisuus emergoituu aivotoiminnasta.



Aika huikeaa. Ikiaikaiseen filosofiseen ongelmaan voidaan kenties pian saada vastaus modernista neurotieteestä. Nyt odotellaan vain tietokoneiden kehittymistä tarpeeksi tehokkaiksi.

Ihmisen tietoisuudessa ei mitä ilmeisimmin ole mitään mystistä tai metafyysistä. Lainaus eräästä Markramin haastattelusta:

“There is nothing inherently mysterious about the mind or anything it makes,” Markram says. “Consciousness is just a massive amount of information being exchanged by trillions of brain cells. If you can precisely model that information, then I don’t know why you wouldn’t be able to generate a conscious mind.” At moments like this, Markram takes on the deflating air of a magician exposing his own magic tricks. He seems to relish the idea of “debunking consciousness,” showing that it’s no more metaphysical than any other property of the mind. Consciousness is a binary code; the self is a loop of electricity. A ghost will emerge from the machine once the machine is built right.